Opettajuus, koulu, kasvatus ja aikuisten vastuu on kirvoittanut kieleni seuraavaan kritiikkiin:
1. Jotka osaa, tekee mitä vaan (Opettaja -lehti 37/2001)
2. Jatkoa edelliseen (Opettaja -lehti 47/2001)
3. Aikuisillakin vastuu nuorten käytöksestä (HS mielipide 23.1.2002)
4. Hätä ja pahoinvointi kouluhäiriöiden taustalla (HS mielipide 8.9.2002)
1.”JOTKA
OSAA, TEKEE MITÄ VAAN, JOTKA EI, RYHTYY OPETTAMAAN”,
Koulumaailmassa sanaleikkiä on jatkettu: ”jotka eivät osaa opettaa, ryhtyvät johtamaan, jotka eivät osaa johtaa, ryhtyvät suunnittelemaan opetus- ja johtamiskoulutusohjelmia”.
Opettajapulasta ja pätevien opettajien ”pakenemisesta” muihin tehtäviin on puhuttu ja kirjoitettu koko kymmenvuotisen opettajanurani ajan ja keskustelu aiheesta käy jälleen kiivaana. Muutama sana koulusta vapaaehtoisesti ainakin toistaiseksi pois lähteneen opettajan näkökulmasta:
Ainoa asia, mitä koulusta kaipaan, ovat upeat ja antoisat hetket katsomusaineiden oppitunneilla keskustelevien, oivaltavien ja vahvasti motivoituneiden nuorten ja aikuisten kanssa! Saimme ja annoimme, innostimme ja innostuimme, teimme lujasti töitä ja opimme – eikä pelkästään ylioppilaskirjoituksia tai jatko-opintoja vaan myös elämää varten! Olen syvästi kiitollinen myös hoidettavakseni osoitetuista vaativista ja haasteellisista työtehtävistä, jotka ovat osoittautuneet arvokkaaksi työkokemukseksi koulumaailman ulkopuolellakin.
Syyksi opettajapulaan on usein esitetty alhaista palkkausta. Etenkin tietotekniikan hallitsevien opettajien kohdalla tämä pitänee paikkansa. Keskipalkkatilastot osoittavat kuitenkin ainakin lukion lehtoreiden yltävän melkoisen kohtuulliseen tulotasoon. Tähän vaikuttavat työvuosista kertyvät ns. homehtumislisät ja eri oppiaineiden opettajien erilainen kymmeniä vuosia sitten määritelty opetusvelvollisuus sekä mahdolliset tämän ylittävät opetustunnit tai muut tehtävät. Läheskään kaikissa kunnissa ei myöskään koulutusbudjetin varoja ole leikattu siihen malliin kuin käydystä keskustelusta voisi päätellä. Varmastikaan kuitenkaan yksikään uravalintaa miettivä nuori ei päätä ryhtyä opettajaksi lähtö- tai peruspalkan houkuttelemana. Tässä olisi uudelleenmiettimisen paikka asioista päättäville!
Keskusteltuani lukuisien koulusta joko omasta tahdostaan lähteneiden tai työyhteisön tai esimiehen painostuksesta lähtemään pakotettujen opettajien kanssa voisin summata ”pakenemisen” syyksi muualla odottavan paremman palkkatason lisäksi myös koko kouluorganisaation toiminnan ongelmat sekä valitettavan usein tehtäväänsä henkilöstöjohtajina täysin soveltumattomien rehtoreiden käytännössä lähes rajattoman ja alati kasvavan vallan.
Opettajankoulutuslaitoksen näkökulmasta yhtenä ongelmana on , että opettajiksi valikoituu - tai valikoidaan kouluarvosanoin loistavasti menestyneitä läksynsä hyvin ulkoa opetelleita kilttejä tyttöjä, joita etenkin Helsingin lähiöiden koulujen arkitodellisuus suuresti ahdistaa. Paljon on puhuttu myös mieskiintiöistä opettajankoulutuksessa ja opettajapulan yhtenä ratkaisuna. Todellisuudessa kuitenkaan ”oikeat vehkeet jalkojen välissä” (anteeksi brutaali, yhden entisen esimieheni viljelemä sanonta), tietty koulumenestys tai älykkyysosamäärä eivätkä edes muodollisen pätevyyden takaavat erinomaisinkaan arvosanoin suoritetut opinnot tee kenestäkään hyvää tai huonoa opettajaa tai rehtoria. Opettajan ja rehtorin työtä tehdään parhaimmillaan, mutta valitettavan harvoin, koko persoonalla, sydämen sivistyksellä, kypsällä aikuisuudella, jämäkällä sitkeydellä ja kärsivällisyydellä sekä tietenkin riittävillä tiedollisilla valmiuksilla, jotka jokainen lukemansa ymmärtävä voi hankkia myös yliopisto-arvosanoja suorittamatta.
Terävimmät kielet ovat myös väittäneet koulujen olevan erinomaisia yhteiskunnasta ja arkitodellisuudesta irrallaan olevia suojatyöpaikkasaarekkeita epäkypsille aikuisille, joita ajatus kaikkialla muualla nykypäivän työelämässä vaadittavista tiimityötaidoista, jatkuvaan muutokseen sopeutumisesta sekä elinikäisestä oppimisesta pelottaa ja ahdistaa. On vaikea kuvitella nykypäivän yhteiskunnassa koulun lisäksi muuta työpaikkaa, jonka työntekijällä on ”ylellisyys” vaikkapa kieltäytyä koskemasta tietokoneeseen. Virassa oleva opettaja voi käytännössä tehdä tai jättää tekemättä melkein mitä tahansa, vakavan virkavirheen vuoksi virastaan erotettuja opettajia tai rehtoreita lienee Suomessa melko vähän.
Lauri Viidan runon sanoin voimia ja viisautta kaikille kouluelämän piirissä puurtaville isoille ja pienille ihmisille: ”…lienet eläin taikka puu, kaikin sieluin sydämin, usko tahdo jotakin, niin se kerran toteutuu. Tuhat kertaa tuhat vuotta, mitään ei voi tehdä suotta!”
2. Kerro, kerro, kuvastin, miks mä koulun hylkäsin…?
Ari Rousu vastasi 19.10. julkaistussa lehdessä aiempaan (14.9.) puheenvuorooni.
Ilmeisesti kirjoitukseni lienee muiltakin kuin Rousulta jo osin unohtunut ja siksi muutama tarkennus, oikaisu ja lisäys.
Ensinnäkin ”kiltti tyttö –problematiikka” on opettajankoulutuslaitoksen toteama fakta, ei subjektiivinen mielipiteeni. Sen sijaan etenkin nuorien pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulevien luokanopettajien ahdistuneisuus Helsingin ongelmalähiöiden kouluissa on varmasti monien implisiittinen havainto.
Kiltteyttä tai tuhmuutta huomattavasti merkityksellisempää on kuitenkin se, että tyttö tai poika on kasvanut aikuiseksi.
Koulutuksen ja yliopisto-opintojen takaaman viisauden tai tiedon määrän suhteen jaan täysin Rousun kokemuksen. ”Mitä enemmän tietää, sitä enemmän tietää, mitä ei tiedä”. Oman tietämättömyyteni katsoisin kuitenkin olevan tiettyä arvosanatodistusta enemmän peräisin lukemisesta, kirjoittamisesta, ajattelusta ja argumentoivasta keskustelusta. Kuitenkaan en opiskeluaikaa lukuun ottamatta opettanut mitään neljästä aineestani (ue, ps, fi, et) alle cumun arvosanalla.
Näkemystä kouluista suojatyöpaikkasaarekkeina voisi tarkentaa laajentamalla käsitteen koskemaan valtion ja kunnan eläkevirkoja yleisesti. Yksityisellä sektorilla työpaikka – ja eläke – on ansaittava aina kerta toisensa jälkeen. Tämä voi tietenkin osaltaan lisätä työstressiä.
”- Määräaikaisuus lisää kummasti opettajan älyä, työtehoa ja yhteistyöhalukkuutta” totesi erään koulun johtaja pilke silmäkulmassa ja oli mitä ilmeisimmin oikeassa.
Täysin vastoin Rousun muodostamaa käsitystä nimenomaan kaipasin kouluun muualla työelämässä varsin normaalia tiimi- ja yhteistyötä. Yhteistyön tehokkuus on suoraan verrannollinen työn tekijöiden maailmankuvan yhteneväisyyteen. Maailmankuvien erot ja yhteentörmäyksetkin ovat kuitenkin parhaimmillaan koko työyhteisöä rikastuttavia ja henkisesti kasvattavia mahdollisuuksia.
Todellinen yhteistyö opettajien ja oppiaineiden välillä ei tule onnistumaan jos ja kun kouluistamme löytyy oman oppiaineensa reviiriä hyeenan lailla vahtivia tiedon yksinvaltiaita tai herkkähipiäisiä heikkoitsetuntoisia tyttöjä tai poikia, joiden työhön käytetystä energiasta valtaosa menee miettiessä, onko joku toinen opettaja suositumpi kuin toinen tai pääseekö joku muita vähemmillä koe- ja ylioppilasvalvonnoilla.
Rousu toteaa varsin osuvasti, että työyhteisön konfliktitilanteissa on usein hyvä katsoa peiliin. Suurin ja kirkkain peili pitäisi kuitenkin ehdottomasti löytyä työyhteisön johtoportaasta, jonka tehtävänä on pyrkiä omalta osaltaan vastaamaan työyhteisön jäsenten henkisestä ja fyysisestä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista työpaikalla.
Yhteisiin päämääriin sitoutunut työssään viihtyvä työntekijä on niin koulun kuin yrityksenkin tärkein voimavara.
3. Aikuisillakin vastuu nuorten käyttäytymisestä
Koulu- ja nuorisoväkivallan lisääntymisestä sekä nuorten tekemien väkivallantekojen uudenlaisesta pahuudesta on viime kuukausina kirjoitettu ja puhuttu laajalti – ja käydystä keskustelusta päätellen kyseessä on uusi ja nimenomaan meidän länsimaiselle teknologisoituneelle yhteiskunnallemme tyypillinen ilmiö. Onko näin?
Kouluissa opettajiin ja toisiin oppilaisiin kohdistuva väkivalta on vakava ongelma ja tarve nykyistä paremmille keinoille turvata työrauha kouluissa on suuri ja akuutti. On kuitenkin äärimmäisen lyhytnäköistä turvautua keinoihin, jotka ongelman poistamisen sijaan ainoastaan siivoavat väkivaltaisen käyttäytymisen kouluista muualle. Kyse on siis paljon suuremmasta, ja yhteiskunnassa – tai ihmisen perusluonteessa – syvällä olevasta ongelmasta.
Erilaiset kurinpidolliset toimet, kuten jälki-istunto tai koulusta erottaminen määräajaksi, ovat kenties olleet hyödyllisiä ja tulosta tuottavia keinoja puuttua ei- toivottuun käyttäytymiseen ja vähentää sitä sellaisessa yhteiskunnassa ja sosiaalisessa ympäristössä, jossa näiden keinojen käyttäminen on asettanut oppilaan julkisen häpeän ja paheksunnan kohteeksi. Nykypäivän nuorelle vapauttaminen koulunkäyntivelvollisuudesta määräajaksi tuntuu enemmän palkkiolta kuin rangaistukselta.
Syy lapsen ja nuoren väkivaltaiseen käyttäytymiseen on tuskin ainakaan koululaitoksessa, joka saattaa edustaa oppilaan elämässä ainoaa väkivaltaista käyttäytymistä selkeästi paheksuvaa ja tuomitsevaa tahoa. Epäsosiaalisten moniongelmaisten lasten ja nuorten kohdalla on päinvastoin yleensä suurempi ongelma saada heidät tulemaan kouluun ja pysymään siellä koulupäivän ajan.
Toinen asiantuntijoiden (mm. Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen, HS vieraskynä 7.1.2002) tarjoama keino taistelussa kouluväkivaltaa vastaan on koulun edustajien ja oppilaan vanhempien yhteinen neuvottelu, ”jossa vahvistettaisiin sitoutuminen yhteisiin pelisääntöihin”.
Ajatus ei ole uusi ja näistä yhteisistä neuvotteluista lienee parin viime vuosikymmenen ajalta runsaasti kokemusta niin opettajilla kuin huoltajillakin – ongelmaa nämä neuvottelut eivät kuitenkaan ole poistaneet. Mistä siis löytää todelliset työkalut yhteisiin pelisääntöihin sitoutumiseen? Vielä suurempi ongelma lienee todellinen yksimielisyys yhteisistä pelisäännöistä.
Vaikka lapsen ruumiillinen kurittaminen on nykyisessä lainsäädännössämme kriminalisoitu, on se edelleen valitettavan yleinen kasvatuskeino kodeissa - kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan ohella. Mitäpä muuta lapsi voi tästä oppia kuin väkivaltaan, ”vahvemman lakiin” turvautumisen konfliktitilanteiden todellisena ratkaisijana.
Epäuskoa huoltajien ja koulun edustajien yhteisen neuvottelun tuloksellisuuteen lisää vielä se väistämätön tosiseikka, että neuvotteluja ei useimmissa tapauksissa edes tarvittaisi, jos huoltajat kykenisivät huolehtimaan omasta kasvatustehtävästään vastuullisesti.
Koulun mahdollisuudet kasvattajana ovat hyvin rajalliset. Lapsi viettää koulussa noin viidesosan vuorokaudestaan ja viikonloput ja lomat huomioiden vajaat puolet kalenterivuodesta 9 vuoden ajan elämästään. Vaikka opettaja on etenkin lasten ja varhaisnuorten elämässä kiistaton ja tärkeä vaikuttajapersoona, ei valovoimaisimmankaan ammattikasvattajan esimerkki ja vaikutusvalta yksin auta tekemään ihmeitä, jos koulun ulkopuolinen todellisuus antaa toisenlaisia eväitä elämässä ja arjessa pärjäämiseen.
Väkivallasta puhuttaessa unohdetaan turhan usein fyysistä väkivaltaa ehdottomasti yleisempi väkivallan muoto; henkinen väkivalta. Tässä väkivallan lajissa aikuiset ovat valitettavasti usein lapsia ja nuoria aktiivisempia ja taitavampia, niin kotona kuin koulussakin.
Lapset ja nuoret ovat aina nahistelleet ja tapelleet keskenään niin koulussa kuin vapaa-ajallakin ja tulevat varmasti niin tekemäänkin. Sen sijaan aikuisten, huoltajien ja opettajien, lyöminen ja potkiminen sekä loukkaava nimittely ja haistattelu lienee yhteiskunnassamme uudempi ilmiö – ja se jatkuu ja todennäköisesti lisääntyy juuri niin kauan kun aikuiset suvaitsevat tällaista käytöstä ja alistuvat sen kohteeksi. Jos ja kun vastuullinen aikuisuus on jopa ammattikasvattajilta hukassa, mitä voi odottaa lapsilta ja nuorilta?
Toisaalta lapset ja nuoret ovat terävä-älyisiä ja herkkävaistoisia – todellinen kunnioitus on aina ansaittava.
4. Hätä ja pahoinvointi kouluhäiriöiden taustalla
Ari Konttas esittää mielenkiintoisen kysymyksen ”kumpi on koulujen ongelma, moniongelmaiset opettajat vai häiriköivät oppilaat?” (HS 3.9.) Lyhyesti tähän voi todeta: molemmat. Taustalla on psyykkistä pahoinvointia ja jopa suoranaista hätää, joka ongelmana koskettaa koko yhteiskuntaa, ei vain koulua.
Konttas peräänkuuluttaa ”tavallisten lasten oikeuksia rauhalliseen ja turvalliseen kouluun”. Entäpä häirikköjen oikeudet rauhalliseen ja turvalliseen kouluun, lapsuuteen ja elämään? Häirikötkin ovat tavallisia lapsia, joiden ainoaksi keinoksi huutaa apua pahaan oloonsa on jäänyt hakea vaikkapa vain negatiivista huomiota. Tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, huomioiduksi, rakastetuksi on jokaisella lapsella ja aikuisella.
Onnettomuustilanteissa neuvotaan antamaan ensiapua ensimmäiseksi niille, jotka eivät enää valita.
Ehkäpä meidän pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota myös niihin, jotka eivät jaksa huutaa pahaa oloaan ympäristölleen. Luokan hiljaisella tunnollisella priimuksella saattaa olla aivan yhtä suuri hätä kuin häirikölläkin.
Lasten ja nuorten häiriökäyttäytymisessä ei ole kyse pahuudesta vaan suuresta hädästä ja aikuisen nälästä. Siksi siihen ei voi päästä käsiksi koventamalla rangaistuksia vaan rehellisellä kohtaamisella ja aidolla välittämisellä. Rajojen asettaminen on juuri tätä. Ja esimerkki on paras kasvattaja.